Toivoisin olevani se vahva ja itsenäinen nainen joka ei tarvitsisi toisia tekemään tai vakuuttelemaan omaa osaamistani. Totuus on kyllä ihan toinen, mä niin kaipaan olla se tyyppi jota toinen suojelis ja pitäis hyvänä. Ei aina jaksais itse pitää kaikista huolta ja silotella muiden polkuja. Oma polku tuntuu toisinaan niin karulta ja jyrkältä edetä.

En tiedä johtuuko tämä turhautuminen iästä ja yksinäisyydestä, vai olenko lukenut ihan liikaa hömppä romaneeja joissa melkein aina nainen ja mies kohtaa. Tulee väärinkäsityksiä ja erotaan, mutta jokin yllättävä tapahtuma saa parin taas yhteen. Lopulta eletään onnellisena jne...

Siitä on ihan liian kauan kun olen voinut olla heikko ja luottaa siihen että joku muu kannattelee hetken minua. Kaipaan älyttömästi syliä johon käpertyä piiloon maailmalta. Sitä tunnetta kun toinen kietoo kädet ympärille kuin suojellakseen kaikelta pahalta. Silittäen selästä ja luvaten että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Suudellen kasvoja poistaen sen pelon ja ahdistuksen mikä tunkee aika ajoin pintaan. Se tunne kun voit vain nukahtaa toisen syliin ja unohtaa kaiken muun.

Olen alkanut heräilemään öisin, enkä sen jälkeen oikein enään saa unesta kiinni. Toisaalta se on sitä kaipuuta läheisyydestä, toiselta se on seksuaalista turhautumista. Olen googletellut neljänkympin kriiseistä ja tehnyt havainnon että usein naiset juuri tässä iässä ovat seksuaalisesti aktiivisia, taitaa se sisäinen kello tikittää kun viimisiä hetkiä lasten saannille menossa. Ei, en oikeasti halua enään aloittaa vauvarumbaa, kaipaan vaan niin sitä toista aikuista jonka kanssa jakaa arki sekä antaa ja saada läheisyyttä. Jonkun jonka kanssa jakaa kaikki se hyvä miksei se huonokin, sen tylsän arjen jossa käydään kaupassa, pestään pyykkiä, siivotaan ja ihan kaikkea sitä tylsää mitä arki pitää sisällään. Sitten toisaalta jakaa ne pienet ilot mitä arjessa on, yhdessä ruokailut, halit ja katseet. Toisen muistaminen syntymäpäivinä ja muita pieniä piristyksiä arjessa...

Kaikkea tota taitaa vaan olla niissä hömppä romaaneissa, ehkä laitan ne kaappiin ja tyydyn toistaiseksi vain kompuroimaan tätä mun omaa karua polkua eteenpäin. Ehkä joku päivä mun polulta löytyy vehreyttä ja helppoja pätkiä kulkea, ehkä jossakin vaiheessa mun polkuni risteää jonkun toisen polun kanssa, niin että jatketaan samalla polulla kulkemista edes ystävinä♥